Kolme vuotta yhteistä höpellystä

 

Tänään tulee kolme vuotta siitä kun pennuntuoksuinen pikku-Ii tassutteli taloon. Sen kunniaksi jälleen muisteluna kuvia pienenpienestä penneliinistä ja isommasta vanhemmasta joka sekin tuona päivänä sai uutta vastuuta ja astui ’isoveikan’ haastellisiin saappaisiin.

Kolme vuotta – se tuntuu ihan eiliseltä... Vaikka toisaalta, tuskin muistan mitä oli ennen Iivaria. Joskus mietin että millasta se elämä silloin jo nuoruusvuosistaan kovasti rauhottuneen Artun 4vee kanssa olikaan. Rauhallista ja tasaista ainakin.

Mikä sitten pienen miehen saapuessa vaihtui pissapapereihin, sisäsiistiksi ja muille snautseritavoille opettamiseen, neulahampailla askarreltuihin tapetteihin, uusiksi ei aina niin äiteen mieleen tuunattuun eteisen lattiaan, höpellystä, vipellystä, snautseripainia kera örinän ja mörinän, matot seinille lennättävää formulointia...
Paljon menoa ja meininkiä mahtuu näihin vuosiin. Iloa, onnea, välillä vähän tuskaa ja hikeä, ja onpa taidettu jokunen kyynelkin vuodattaa.

Pennut on ihanan vallottavia ja suloisia, mutta onhan siinä ajassa oma työnsä. Ja vaikkei se työ siihen lopu että pentuajasta päästään, muuttaa vain muotoaan iän karttuessa, niin tunnustaa täytyy että enempi tykkään tällasista aikuisista järkevistä ja fiksuista (hmmm...??) naussereista, joilla pahimmat riekkumisvaiheet on jäänyt taakse, jotka osaa käyttäytyä (kun tahtovat), käyttää omaa päätään (välillä vähän liiankin kanssa) ja kuunnella (ainakin sillointällöin). Kyllähän iän tuoma elämänkokemus näkyy koirassakin. Ihan kuin ihmisissä. Joskus tuntuu että nämä lukee ajatuksia ja ymmärtää puolesta sanasta mitä tapahtuman pitää ja toimivat kuin ihmisen mieli (jälleen: kun tahtovat...).

  

Ja vaikka pahimpana villikkoaikana saattaa mielessä käydä että eikö tuo koskaan rauhoitu, niin aina se aika ja kait ne opitkin tekee tehtävänsä. Iivarikin on viimeisen vuoden aikana todella rauhoittunut, sitä saa oikeen muistella minkälaista se raisuin hurveloaika oli. Enää ei sisällä formuloida tuhatta ja sataa, paitsi joskus harvoin, ja muutkin pösilöt riekkumiset on aika vähissä. Vaan eihän snautseri koskaan aikuistu, se pysyy samanlaisena höpelönä pentuajasta pappaikään asti.

Ei elämä kahden itsetietoisen uroksen kanssa ole aina pelkkää tanssii snautserin kanssa eloa. Onhan tässä ollut jos jonkunlaista, mutta nyt tuntusi että pahimmat kukkoilut ja kuohunnat on saatu korjattua ja pojat elää sovussa. Sellaisiahan nuo on, yhteen kasvaneet, 'siamilaiset snautserit':

Kun toista komentaa tottelee se toinenkin

tai voi olla ettei tottele se toinenkaan

kun sitä toista komentaa:)

Huumorintajusta näiden kanssa on hyötyä, jos pinna vähän välillä joutuukin koetukselle - hiusten harmaantumisesta viis;)

Vauhtia, vahtia, ukkosmyrskyä

Kun oli ennustettu viikonloppuna helteen hellivän (tai hellii ketä hellii, meitä ei), niin yritin perjantai-iltana ohjelmoida vekkari-Iivarin herättämään aikaisiin jotta ehittäs kuntoilemaan ennen aurinkoa. Yleensähän tuo toimii kokolailla liiankin aikaisin, mutta saattaa myös sattua että herätys venähtääkin hiukka myöhäsemmäksi. Hieman meni ohjelmointi pieleen. Iivarin aikainen oli vähän turhan aikainen. Kello näytti puoli kuutta kun herra ensimmäistä kertaa alkoi herätellä. Joten takasin petiin koko porukka, Iivari vähän tuhahdellen. Seuraava herätys reilua puolta tuntia myöhemmin. Mikäs siinä, ajattelin että mennään. Saadaanpahan rauhassa kulkea eikä mittarissakaan ollut tuolloin kuin +15. Pikasesti siemasin vähäsen polttoainetta eli lasillisen AB:tä ja pari mansikkaa. Sitten menoksi. Oli hieno ilma ja heräävä luonto kauniisti sumun peittämä. Matkaa mittariin kertyi tasan parin tunnin aikana reipas 11,5 km (aika hyvä tuntivauhti, normaalisti kävellen parissa tunnissa ehtii 8 km). Siitä juosten ehkä reilut 3 josta vajaat pari yhtä soittoa. Aivan mieletön fiilis. Nautittiin. Pojatkin juoksi nätisti, mitä nyt Artun on pakko aina välillä tulla vierelle haukkumaan. Enkä tiedä nytkään haukkuiko vauhtia, tyyliä, reittivalintaa vai purkiko vain innostustaan. Iivari ensimmäistä kertaa taisi mennä enempi ravilla kuin laukaten, taisin löytää sen vaihteen millä kulkee kauniisti ravia. Hyvä oli että niin aikaseen lähettiin. Kotia kohti tullessa, eikä kello ollut kuin kahdeksan jälkeen, alkoi jo olla aikas painostavan kuuma ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaikka 8 on yleensä melko normaali lähtöaika, nyt se olisi todentotta ollu liian myöhäinen kuntoiluun. Kotona olikin uupunutta porukkaa. Yhden pyykkikoneellisen, imuroinnin, suihkun, koirien ruokkimisen, toisen pyykkikoneellisen ja aamupalan jälkeen ei tarttenu miettiä mitä tekis. Lepotaukohan siitä tuli. Päivällä käytiin vartin pissatuksella, ei ollu pojillakaan näköjäns haluja pitempään, ihan tyytyväisinä tulivat kotiin. Ja kävivät levolle. Ilma alkoi olla todella painostava ja nihkeä hiki oli koko ajan pinnassa. Illalla saatiin tehtyä vielä reilu tunnin kävely, ihan ilman juoksuaskelia. Hyvä että niinkin pitkä. Uuvuttava oli illan ilma.

Vähän ennen puolta yötä sitten rysähti ihan päällä ekan kerran ja vettä alkoi tulla enemmän kuin taivaan täydeltä. Salamoi ja jyrisi heti päälle. Vaikka yhdessä vaiheessa jo tuntui että vettä tulee niin paljon ettei sen enempää voi enää tulla, niin siitä se sade vain yltyi. Loppui kuitenkin aika nopsasti, jyrinää kuului pian enää kauempaa. Kunnes yhden jälkeen taas pamahti ja räsähti ihan päällä. Pakkohan se oli nousta kattomaan salamavaloshowta. Salamointia joka puolella yhtäaikaisestii ja jyrinä oli ihan mieletöntä. Aluksi ei satanut, pitkään oli todella seisova hetki. Kun sitten taivas repesi, alkoi jälleen kaatosade, vettä tuli ja tuli ja tuli ja tiet tulvi. Ja salamointia aivan jatkuvasti joka puolelta. Ja jyrisi. Katuvalotkin sammui siinä myräkässä, johonkin taisi iskeä. Meillä sähköt toimi, varuiksi olin kyllä ottanut jo hyvissä ajoin telkkarin ja tietsikan piuhat irti seinästä. Kiinni olevista sälekaihtimista huolimatta salamat valaisi makkarin, mutta Arttua se ei haitannut, se vaan veteli sikeitä kaikesta metelistä välittämättä. Seniori nyt ei kait antas untensa häiriintyä vaikka seinät ympäriltä kaatusi. Iivari sen sijaan oli alkuun vähän levoton ja kierteli huoneesta toiseen. Välillä tuli seisomaan sängylle häntää epävarmasti heiluttaen. Parvekkeelle mun kanssa ihailemaan salamointia ei uskaltautunut. Ja kun ei mekkalasta tuntunut loppua tulevan, tajusi ettei tämä nyt kai mitään niin kamalaa olekaan, ja rauhottui viimein maate. En kyllä muista moista ukonilmaa kokeneeni, ainakaan ihan lähivuosina. Samanmoista lupailevat lisää tälle päivälle. Eikä kyllä ihme. Aamulla heräsin (lue: Iivari herätti) hyvissä ajoin. Ei yhtään raikastanut yöllinen paukuttelu ilmaa. On uuvuttavan painostavaa ja nihkeää, miten korkea lie kosteusprosentti. Veikkaan että melko korkea. Eihän sitä tällasessa säässä jaksa riekkua eikä rehkiä ja niinpä aamun lenkki jäi lyhkösemmäks kuin eilinen. Vaikka kyllä yritettiin. Mutta ei vaan jaksanut. Reilu tunti ja takas kotia. Sitä paitsi jostain kauempaa kuului matkan varrella jyrinää, enkä totta totisesti halua joutua ulkona myrskynsilmään vaikka parvekkeelta voinkin salamointia katsella. Nytkin kuuluu taas jyrähtelyä, taivaalla ei vielä näy ukkospilviä mutta äkkiäkös ne nousee. Toistaiseksi aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Aika väsyneitä on koiratkin. Otettiin kuitenkin matkan varrella parit pikapyrähdykset ja päästeltiin sen mitä tassuista lähti. Ettei olis menny ihan löntöstelyksi. Ja kyllä muuten hiki virtasi. Vaikkei olis mitään tehnytkään. Tänään olin aikonu pestä parrat, mutta sisälläkin on niin kosteeta etten todella halua yhtään lisää kosteutta valuttelemalla ylimääräsiä vesiä. Ehtiihän nuo pestä toisenakin päivänä. Kunhan tämä keli tästä joskus kuivuu ja raikastuu. Toivottavasti raikastuu pian.

Snautserit näyttävät kuvittelevan että tässä asunnossa hoidetaan tämän talon koiraisännöinti. Arttu taitaisi olla se yhtiön äänettömämpi osakas ja piällysmies, duunari-Iivarin hoidellessa hommat. Tänäänkin näkyi yläkerran perheen poika menevän kahden pienehkön koiran kanssa ulos, eikä jäänyt huomiotta meitin vahdeilta. Vielä kun ulos menevät päästivät ilon kiljahduksia rapuissa, niin sehän oli Iivarille ihan liikaa. Siinä mentiin eteisestä partsille ja takaisin ja koirahuoneen ikkunalle (josta mitään ei kyllä ulos näe kaihtimien välistä mutta ei näytä tahtia haittaavan) vahtaamaan jotta kuka uskaltaa vieraita koiria tuoda heidän läänille. Sama kun tulivat takasin. Välillä tuntuu että Iivari reagoi joka ikiseen rapusta kuuluvaan ääneen, vaikka minä en kuulisikaan mitään. Kaipa ne nuo snautserin korvat kuulee sellaistakin mikä ei ole ihmiskorvalle tarkotettu. Hieman rasittavaa. Eikä siihen ole auttanut hyvä, paha tai reagoimatta jättäminen. Ei se hauku kuin korkeintaan sen yksi kaksi haukahdusta, mutta on välistä koko ajan kuin pienessä hälytystilassa ja vaikka nukkuu (tai näyttäsi nukkuvan) niin ykskaks salamana se taas rynnii eteiseen vahtiasentoonsa ja tuijottaa ovelle. Huolimatta siitä onko takana tunnin tai kahden lenkki ja mitä tahansa muuta puuhaa. Onneksi Arttu ei edelleenkään tuohon yhdy, paitsi parvekkeella kommentoi muttei sisällä. Meinaa vaan jotta antaa nuoren tohottaa.

Uusia kuvia ei ole kun kamera ei juoksulenkeille oikeen mahdu matkaan mukaan, ei ole sortsin taskuissa tilaa ja juoksuvyön keralle en viitti enää vyölaukkua pistää. Joten ei ole kuin pari lepokuvaa laittaa tähän hätään.
Artulla näitä nukkuma-asentoja löytyy. Tässä senioriherra viime sunnuntai-iltana viikonlopun rasitusten jälkeen (jolloin muuten mun olevinaan flunssa taisikin olla vaan isoa väsymystä ja ropan muistutus ottaa iisisti, meni ilkeä olo onneksi lauantain lepäämisellä ohi ja sunnuntaina jaksoin taas juosta ja mennä).

Tässä seniori puolestaan eilissä päivänä lepotuokiollaan, pää partsin oven kynnyksellä.

Iivari makaa välillä kuin sfinksi, pää pystyssä ja kaikki tassut hienoon asentoon aseteltuina. Mutta tietysti kun kameran otat esille, alkaa junnu poseerata ja sfinksiys katoaa ja se näyttää ihan tavalliselta snautserilta.

Nyt jäämme odottamaan mitä päivä tuo tullessaan ja orientoitumaan uuteen viikkoon ja uusiin kujeisiin. Heinäkuukin jo vaihtuu elokuuksi - ihanaa!

No tää ei oo kivaa ...

... että joutuu heinäkuun viikonloppuna kärsimään flunssasta:(
Toissa iltana oli jo nenä vähän tukossa, ja eilen samaten tuntu ettei kaikki ole ihan kohillaan, mutta aattelin että on vaan työväsymystä. Nyt silmiä kirveltää ja muutenki kolottaa. Oisko viiminen niitti ollu eilisilta kun lenkille lähdin lyhythihasissa ja -lahkeisissa kamppeissa kun lähtiessä oli kuuma, mutta matkan varrella, juuri kun oltiin sattumoisin treffattu Pirjo ja jäätiin juttelemaan, tulikin oikeen rankkasade, jyrähtelikin muutamasti. Viluhan siinä ehti tulla ennenku kotia päästiin.
Tänään oli suunnitelmissa aikaseen aamulla lähtee juoksulenkille, ja pojat tuplavekkarina herättelikin puolen seittemän aikoihin jotta joko mennään. Olisi ollutkin mahtava juoksukeli, aurinkoinen ja viileä. Mutta nyt saa jäädä rehkimiset tältä aamulta, ei jaksa. Käytiin siis vaan heittämässä pissalenkki heti sillon puolen jälkeen, ja pojat sai syödä puoliksi Artun turvotetun ruoan että saavat edes vähän vatsantäytettä. Ennen juoksulenkkiä en anna ruokaa lainkaan, enkä ennen 'normaalia' lenkkiäkään kuin vajaat annokset. Monesti viikonloppuna syövätkin kolme kertaa arjen kahden sijaan. Nyt oli Arskalle turvotettu iso annos annettavaksi juoksulenkin jälkeen mutta kun tästä kuitenkin jonkunmoinen kierros täytyy tehdä niin Iivarikin sai siitä osansa.
Tykkäisin muuten mieluummin antaa ruoan turvottamatta että olis hampailla töitä, mutta Artun nappulat on isoja ja kun herra on ahmatti, ei pure niitä ja sitten ei ole hyvä olo kun ne mahassa turpoo tuntitolkulla. Siksipä sen ruoka laitetaan jo edellisenä iltana turpoomaan, kestää sen verta kauan. Iivarin ruoankin olen alkanu turvottamaan, se taas kun syö tuhottoman hitaasti kuivia nappuloita, jotka pieniä tosin on. Ottaa jokusen nappulan kerralla suuhunsa, heittää niistä puolet lattialle ja siitä noukkii nappula kerrallaan ja pureksii. Hitaasti. Ja sehän sitten kestää, kestää ja kestää...

Pojilta on löytynyt molemmilta tänä kesänä yksi punkki. Iivarilla oli jokunen viikko sitten yksi mollukka lonkan päällä ja eilen illalla telkkaria töllöttäessä rapsuttelin Arttua ja löysin yhden pienen kaulan sivusta. En käytä mitään myrkkyjä, sen verta kuullut niistä pahaa. Ja kun ei vierailla seuduilla missä punkkeja valtoimenaan olis ja kun viime vuosina on vaan se pari per koira per kesä ollu, niin uskon että se on pienempi paha. Vaikka niistä punkeista tunnutaan tänä päivänä pelottelevaan sävyyn puhuttavankin. Niin kuin monesta muustakin meitä uhkaavasta vaarasta. En muuten koskaan löydä punkkeja kun teen 'virallisen' punkkitarkastuksen ulkoa tultua. Aina on löytyny kaikki sattumalta kun rapsutellaan muuten vain. Joten paljon en punkkitarkastuksia teekkään, noita kun tulee joka ilta jonkin verran kuiteskin rapsuteltua muutenkin. Ja onneksi tulokset on laihat.

Siitä juoksemisesta... ollaan nyt kait kuukauden verran juostu enempi ja vähempi. Aina fiiliksen ja kelien mukaan. On kyllä ihan mieletön tunne kun huomaa että tässä iässä melkosen nopeesti on saanu kuntoa kasvatettua ja kerta kerralta pystyy aina pitempään ja pitempään pinkomaan. No onhan mulla tietty melko kova peruskunto vuosikymmenten koiralenkitysten jälkeen, mutta enempihän se on aina ollu ripeetä kävelyä. Kun en ennen ole juurkaan pystyny juoksua treenaamaan kun on alkanu polvet, lonkat tai joku muu paikka kolottaa sen verta että on vieny innon muassaan. Niitä vaivoja ei ole nyt ollu. Mikä on mahtavaa!
Koirat juoksee melko hyvin mukana. 'Melko' siksi, että Iivari tuppaa laukkaamaan enkä saa sitä raville, en tiedä pitäskö vauhdin olla vielä kovempi. Toisaalta, kun ihan hiljasesti hölkkään, sillon se menee ravia. Mutta en ole löytänyt vielä sitä vauhtia että menisi kunnon ravia koko ajan. Enkä mä nyt ihan kamalan nopeesti kuiteskaan juokse... Vielä.. Tai ainakaan pitkää matkaa...
Ja sitten vaikka koirien pitäsi mennä edessä, Iippa yleensä juoksee eli laukkaa mun vierellä. Mikähän siinäkin on, kun normaalilla remmilenkillä herra juoniori kyllä askeltaa ja vetää remminmitan päässä, mutta sitten kun ihan saisi luvan kanssa vetää, se tulee vierelle - niin, noh, sehän on snautseri ja tekee oman päänsä mukaan;) Arttu puolestansa juoksee edessä ja vetää, mutta saa välillä mitä lie hepuleita ja tulee viereen hyppimään ja haukkumaan. Onkohan se kannustusta, innostusta, vai onko seniori huolestunut että äitee näännyttää ittensä totaalisesti ?? ...

Olen käyttäny juoksuvyötä muutenki lenkkeillessä. Paitsi että kun en tarvii käsiä remmien pitämiseen, voin niitä rennosti heilutella (ja niin muuten heiluttelenkin, ohikulkijat varmaan kattoo että sortin tyyliä tuokin, mutta kun tekee niin pirun hyvää hartioille ja käsille kun saapi heilutella joten mitäs siitä mitä muut on mieltä), niin sehän on erinomaisen hyväksi mm. siksikin että vaikka mä tiedän että täällä jänis tai mikälie rusakko ja orava sun muu fasaani saattaa mistä tahansa puskasta eteen hypähtää niin välillä hihnoja tulee pidettyä aika rennosti hanskassa. Ja onpa sattunu kerran jos toisenkin että vasta lähes hihnan viime senteillä olen saanu puristettua niistä pitävän otteen kun on jätkät yrittäny rynnätä jänisjahtiin. Vyössä ei ole sitä ongelmaa. Paitsi että... Tässä kerran kun oltin kotia tulossa tuon pienen metsikön poikki, jätkät kuin yhdestä mielestä saivat päähänsä tempasta ja rynnätä kun edessä ajotien toisella puolella meni kaksi koiraa. Toinen sellanen fifi josta eivät pidä. Ja NAPS, jätkät oli tiessään. Ja minä seisoin polulla jotta mitä tapahtu?! Molempien hihnat sattu vyön lukon päälle ja kun tempasivat, se aukesi. Ehdinpä peljästyä. Takavasemmalta kävelytietä kun oli vielä tulossa rotikka. Uros joista nämä urokset ei tykkää, eikä se uros näistä. Ja multahan pääsi isoon ääneen ensin PRKL, sitten vielä isommalla TÄNNE! Ja yhtä yhdestä mielestä kuin pojat säntäsivät vyöstä irti, ne stoppasi juuri ennen tietä, katsahtivat minuun kun lähin juoksemaan polkua poispäin niistä, ja pompahtaen kääntyivät ja lähtivät juoksemaan luokse. Huh isoa helpotusta! Olisi nimittäin kalabaliikki ollu valmis jos olsivat rotikan kohdannu kuonosta kuonoon. Löi polvet loukkua vielä kotonaki pelkästä ajatuksesta. Sen jälkeen olen muistanu koko ajan kattoa ettei ole remmit lukon kohalla.

Ei vaan, nyt on saatava tämä lentsunen kroppasa liikkeelle. Iivari on ehtinyt jo suorittaa Artulle korvapesun, heitellä mun lenkkareita pitkin olkkaria, levittää veskipaprurullan eteisen lattialle, suorittaa toisenkin korvapesun isoveikalle... Eli se on vietävä siis hurvelot lenkille ja sitte haettava kaupasta mansikoita ja jogurttirusinoita ja -pähkinöitä ja heittäydyttävä lepoasentoon soffalle. Boxissa taitaa olla jokunen leffa  talletettuna, toivottavasti hyvä sellainen koska sen ääressä se kai on itteesä lepuutettava tänään, ei tässä muutakaan kait jaksa. Onneksi (?) on vapaa viikonloppu...

Kirsut marjassa

 Kohti tuttua mansikkapaikkaa

 ja oitis punaisten herkkujen kimppuun.

 Iivarille muuten kelpaa vain omin kuonoin poimitut mansikat,

kaupan marjoja ei huoli.

Artun syö ostettujakin, sen mielestä kauppias hoitaa hommat.

 Kun mansikat on nautittu, siihen päälle sopii heinäkieriskelyt.

 Jotain jännää vaistoaa Arttu,

 ja vaikka korkeelta näkee kauemmas,

silti jää mysteeriksi mikä siellä heinikossa oikein suhisee.

 Mustikkapaikassa Arttu pistää heti kuononsa puskaan,

yleensä siihen samaan kuin meikäläinen tai ainakin tulee maistamaan 

siitäkin mistä minä syön, jotta olisko parempi puska.

 Arska osaa mainiosti riipiä marjat suuhunsa ilman apuja,

mutta Iippaa täytyy ensin vähän avittaa ja näyttää

mikä olisi hyvä puska.

Ja tietysti yleensä se paras sillekin on se,

minkä kimpussa ihmiskädet on.

Kyllä oli hyvää!

 Illan harhalaukaukset;)
 

ILOISTA VIIKONLOPPUA!

Syntymäpäivän viettoa

Syntymäpäiväänsä herra 7vee vietti perhepiirissä ja herkutteli illalliseksi äiteen tekemää pikakeikauskakkua pikkuveikan kera (jota kakkua muuten vielä on jäljellä rääppiäisiinkin, ei nääs makiaa mahan täydeltä...). Mansikat kakun päälle kerättiin jokainen ite viime viikolla löydetyssä mansikkapaikassa johon pysähyttiin lenkillä henkeä vetämään. Jopa Iivari nyt osasi itse etsiä punaiset marjat suuhunsa eikä vain odottanut että niitä hälle kämmeneltä tarjoillaan ja molemmat nenä tarkkana tuhisti mansikoita etsien ja niitä napsien. Ei ole tuohesta snautserinkaan suu;)

9.7.2012 Arttu 7 v.

ONNEA ARTTU!

Jo seitsemän vuotta takana,
vastahan se oli ihan pieni höpönassu...

Hei me näännytään!

Jo on kelejä pidellyt. Tälle porukalle aivan liian kuumia. Meitä ei tarvitsisi helteen helliä tähän malliin. Ollaan jokseenkin sippi ja poikki. Eli siis täysin. Niin on painostavaa ja hiostavaa ollu viime päivät että huhhuh. Ja yötkin alkaa olla lämpimiä jollei ihan kuumia, mitä ei vielä tähän saakka ole ollut, että on hiukka tuskasta olo.
Jotain sitä on sentään saatu viikonlopun aikana aikaseksi. Kun noi päivälämpötilat tietää, niin totaalista turhautumista estämään ollaan molempina aamuina lähetty jo 7-8 aikaan sille pisimmälle lenkille. Juostu ja kävelty ja juostu. Mittariin kertyi kumpanakin rupeamana sellaset 9 km joten ei paha sinänsä. Päivällä tehty vain pakollinen pieni pissatus, enempään kun ei kertakaikkiaan pysty. Sentäs on sekä eilen että tänään illaksi vetänyt vähän pilveen, ei ole tarvinnu iltaliikutusta tehdä auringon paisteessa. Pieni helpotus sekin. Vaikka hiki virtaa siitä huolimatta.
Kotonahan on sitten ollu ihan turha edes suunnitella tekevänsä mitään. Kuin pestä hikisiä vaatteita. Saa rauhassa mun puolesta villakoirakennelit vilistellä nurkissa ja hiekanjyvät hiertää jalkapohjia, imurin esille ottaminen olisi aivan liikaa tällä säällä.

Perjantaina tulin kotiin tyystin voipuneena kiireviikon jälkeen ja kun olin heittäny jätkien kanssa siinä kelissä kelpo kävelyn, tuumin jottei toinen lenkki tule olemaan pitkä. Oli olo yksinkertasesti niin sippi. Mutta onneksi Katri soitti ja kyseli lenkkiseuraa ja lupauduin lähtemään, vähän myöhemmin. Kaheksan aikoihin sitte ajettiin Katrin pihalle ja lähettiin siitä kävelemään. Ja ihan hyvän mittanen lenkki tulikin. Sitäpaitsi sellasta tienoota missä en ole ikänänsä sattunut kulkemaan. Kummasti sitä sitte jaksaa kun on hyvää seuraa ja uusia maisemia. Joten kiitokset Katrille perjantai-illan piristyksestä!
Katriin ollaan tutustuttu tässä alkukesän aikana. Hällä on korkea snautserikuume ja kun oli löytänyt poikain blogin, laittoi viestiä että saisiko niihin tutustua. Tottahan toki saa. Ja niin ollaan jokusen kerran tehty lenkkiä yhdessä, minä kertoillut elämästä snautserien kanssa (enkä kyllä vieläkään ole keksinyt niitä huonoja puolia....) ja pojat puolestaan mallina näyttäneet snautserin elkeitä, niitä parempia ja pahempiakin. Saa nähdä milloin Katrin kotona elämää vilkastuttaa pieni sutiparta:=)

Tänään pääsi poijjaat TB:n terassille makoilemaan (oli onneksi varjossa) kun treffattiin Rudi-snautserin emäntä ja isäntä. Ilman Rudia tosin. Tarja osti mun vanhan juoksuvyön niin pääsee Rudin ja kävelysauvojen kanssa vauhdikkaaseen menoon. Tarjan kanssa ollaan vuosia viestitelty tavoin ja toisin, mutta ei koskaan tavattu. Joten johan se olikin aika treffata! Pojat sai pussillisen herkkujansa stixejä ja paljon paljon rapsutuksia. Iivari etunenässä, mutta pidättyväinen Arttukin pikkuhiljaa pöydän alla maattuaan lämpeni alkuun vieraille ihmisille ja meni tekemään tuttavuutta ja mielihyvin otti vastaan rapsutukset ja huomionosoitukset. Pojat muuten käyttäytyi mallikkaasti, ihan niin kuin kahvilassa pitääkin. Tosin helle teki varmaan tehtävänsä eikä näköpiiriin sattunu rullaluistelijoita, jäniksiä tai muita koria. Hellekään ei hillitse jos moisia liikkuu.

FB:ssä Anne väläytti ideaa että saadaanko canicrossia harrastavista snakuista joukkue syksyn kisoihin. Hui, toisaalta hienoisesti houkutteleva ajatus, mutta taitaa olla niin että vaikka tässä on tuota juoksua pikkasen viriteltykin niin tokkopa meikäläinen parissa kuukaudessa saa ittesä sellaseen kuntoon että ihan kisaamaan. Matka taitaa kuiteski olla joku 2,5-3 km joten lujasti olisi treenattava. Tosin onhan kisoissa kyllä veteraaniluokka;) Toinen juttu sitten on se miten nämä häiskät porukassa saisi juoksemaan niissä kanssakilpailijoista välittämättä. Taitaa itse asiassa olla se vaikeempi treenattava homma. Saa nähä, täytyypi miettiä.

Nyt on mentävä suihkuun ja yritettävä viilentyä yötä vasten, annettava häiskille iltaruoat ja tehtävä itellekin jotain mitä vielä kaapissa lie. Ja sitten kuonot kohti uutta viikkoa - toivottavasto viilenee...!! Tuliskohan ukkonen, niin on painostavaa tällä hetkellä...

Hullua helteellä

Ehdin jo eilen peljästyä että olenko minä, henkeen ja vereen talvi-ihminen, kääntymässä kesäihmiseksi. Hui ei, pois se minusta. Joku viiraus kuitenkin iski kun monta tuntia varjossa olleen mittarin, jota en kyllä siinä vaiheessa edes katsonut kun arvasin muutenkin, näyttäessä +25 astetta otin koirat ja vein ne kunnon lenkille. Siis Kunnon lenkille. Reipas parituntinen vierähti kotiseutua kierrellessä. Enpä muista helteellä tehneeni aikaisemmin (enkä tod.näk. tule tekemäänkään). Ihme ja kumma mutta ei tehny tiukkaakaan, mulla, koirilla ehkä hieman. Talsivat mukana eivätkä yrittäneet normaaliin helletapaansa kääntää kuonoa kotia kohti. Tosin varsinkin Iivari hieman katteli mua vinoon että vinksahtanutko toi nainen on. Junnun mielestä moinen liikuttaminen moisissa lämpötiloissa lähentelee koirakiusaamista. Ei edes vesipulloa mukana. Säälimätöntä touhua. Sen verta sentäs ajattelin snautserien parasta etten juoksuksi pistänyt. Mieli olisi kyllä tehnyt, joo, siis todellinen viirausviirus. Rauhaisan reipasta tahtia mentiin, poikain ehdolla. Puolimatkassa löydettiin hyvä metsä(vai aho-?)mansikkapaikka. Ehdin siitä pari kourallista omaan suuhun napsia, lopuista tekikin sitten selvää parrat. Arttu riipimällä marjoja suoraan suuhunsa kun olin sille muistuttanut miten niitä marjoja taas poimittiinkaan ja vain kädestä syönyt Iivari heittäytymällä ketarat oikoselleen yläilmoja kohti sätkien mansikkapaikan päälle. Jotta se niistä mansikoista. Jotka makoisia oli. Metsikössä mustikat oli vielä täysiä raakileita.
Vaan eipä hätää, tänään totesin jälleen ettei ole meikäläistä varten tehty nämä kelit. Pian ulos mentyä alkoi tuttuun tapaan ahistaa ja heikottaa. Tosin sääkin oli paljon painostavampi ja vielä helteisempi mitä eilen. Niinpä askellus, hihnojen molempien päiden, on taas ollut tuttua lötköttelyä, eilisillan reippaudesta ja energialatauksesta ei tietoakaan. Suuntaamme siis katseet syksyn vilpoisiin päiviin ja talven tuiskuihin;)
Hyvää kesäviikonloppua!

Kesäkuosiin

Arttu sai vihdoin uuden kesälookin, ja johan se on aikakin kun heinäkuuta eletään. Käytiin eilen Nealla, ja herrasta tuli taas komian snautserin näköinen. Edellinen varattu aika kun meni ohi suun Iipan ripuloidessa ja haluttiin välttää mahdollista Nean omiin koiriin tartuttamista (ei se kyllä sitte mitään tarttuvaa ollu, mitä lie jätkä ulkona vetäny ja juonu ei niin puhdasta järvivettä mistä kaikesta sitte maha sekasin meni).
En vielä onstunu seniorista kunnon kuvaa ottamaan, pikasesti kehnon pönötyskuvan.

Täytyy loppuviikosta / viikonloppuna kuvailla ajan ja hermojen kanssa. Karva ei ole kypsää nypittäväksi, siksi muhkea selkäturkki. Nea vähän alkoi puhumaan mua ympäri että josko ajettas Arttu... Hmmm.. ei nyt ainakaan vielä... Kahden ajetun käppänän jälkeen vannoin etten enää koskaan ajele snautserin turkkia. Mutta... olishan se toisaalta helppo. Ja toisaalta Artulla on hyvä karvanlaatu, että ehkä se ei kovin ajelusta kärsisi, ja väri sitten, noh, Artun värillä ei väliä kun ei se kokomusta ole ollut vuosiin joten sekään ei haittaisi. Mulla vaan on joku pieni periaatepiru nyt takaraivossa. Vaan ehkä se tässä taltutetaan eikä jätkän tarvii enää nyppimisiä kokea. Katellaan mihin mun pää kääntyy...
Yksi pitkähkö kävely, hiljainen sellainen kun tuo helle liikaa hellii, on tehty, nyt olisi vuorossa toinen. Josko vähän alkasi ilma viiletä kun aurinko ei korkealta enää porota. Lähettävä se on kokeilemaan joten eikun aurinkoista viikon jatkoa!

Snautsereita ruohossansa

Juoksutuksia

Olen taas vaihteeksi, taitaa olla eka kerta tänä vuonna, innostunut juoksemaan ja parina viikonloppuna ollaankin tehty juoksulenkkejä. En varmaan koko aikuisiällä ole yhteen soittoon juossut niin paljon kuin nyt. Jotenkinhan nämä viileät kesäpäivät pitää käyttää hyväksi, koskaan ei tiedä milloin taas kuumuus iskee ja liikunta löntystelyä ripeemmin on vain suuri haave;) Ja kun sanon juoksulenkki, ei se tarkoita sitä että juostaisiin koko lenkki. Juostaan sen mukaan miltä tuntuu, välillä lyhyempiä matkoja, välillä pitempiä matkoja, välillä hölkäten, välillä vielä vähän kovempaa. Sitäpaitsi pitäähän poikien välillä päästä nuuskimaan tienvarren posteja ja jättämään omat viestinsä. Kyllä vaan on olo aivan mahtava sen jälkeen kun on aikansa pistelly täysiä, tai vähemmän täysiä, etiäpäin. Vaikka sen kyllä tietää että seuraavana päivänä on reidet kipeet ja penikkatautia pukkaa päälle. Vaan ei haittaa.
Yllättävää, mutta mua ei edes polviin satu, kun yleensä orastava juoksuharrastus on tyssännyt pitemmän päälle siihen että polvet oireilee. Jostain syystä ei nyt. Johtuisko tossuista. Satasen pintaan aikanaan maksaneet "oikeat" juoksutossut ei ole hyvät juosta. Nyt käytän Prisman halpistossuja. Piti kerran kiireessä ruokiksella hommata uudet tossut ja nappasin ekat mitkä eteen osui, makso reilut 20,-. Kokemuksesta tiedän että sellaset ei yleensä ole kovin hyviä eikä kestäviä, mutta kas kummaa, näillä on tosi hyvä juosta! Tosin kestävät ne ei näköjään ole, alkaa jo kannat olla kulunu vaikkei ole kauaa käytössä ollu.
En vaan jostain syystä ole muistanu käyttää juoksuvyötä, vasta tänään laitoin senkin. Ja hitsi että olikin taas paljon helpompaa kun ei tarvia käsiä hihnoissa kiinni pitää. Pojatkin juoksee kivasti edellä, Iivari välillä vierellä laukaten. Arttu saa innostuksissaan alkuun hurjan haukun säestämiä hepulipomppukohtauksia ja siitä kärsii äiteen käsivarret, seniori kun innoissaan nappasee t-paidan hihasta, eikä vain siitä hihasta...
Kamera ei ole juoksuissa ollu mukana mutta jotta ei olis tekstiä ilman kuvia niin tässä jotain vanhempia kuvia, osa taitaa ihan keväältä olla, mutta ei muistaakseni ollu blogissa ollu. Nyt huikoo pahasti joten käytävä ruoan kimppuun ja sitte huilimaan. Juoksuparrat jo pötköttelee. Pääsivät suihkuun lenkin jälkeen, sitten toimivat apukokkeina ja kokkikolmosina ja nyt näyttää siltä ettei niitä tarvii hetkeen liikuttaa:=)